<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Luulin olevani valmis. Maaliskuussa, huhtikuussa vatsani oli niin iso ja pinkeä, en ollut nähnyt varpaitani aikoihin ja ainoat kengät jotka menivät jalkoihini olivat ylivuotiset rähjääntyneet kangastossut. Napani oli venynyt sievästä röpelöiseksi ja sen ympärille oli ilmestynyt ärhäkkä raskausarpien verkosto. Lapsen kantapää tuntui kipeänä pompulana kyljessäni. Toisinaan minun oli nostettava käteni ylös että olisin mahtunut hengittämään. Ajattelin vain sitä, miten paljon helpompaa kaikki olisi kun hän olisi syntynyt.

 

Mikään ei ollutkaan sellaista kuin olin kuvitellut. Enkä edes tiedä mitä olin kuvitellut. Hän syntyi niin vaivalloisesti, vastahakoisesti. Vastahankaan olin itsekin. Sen jälkeen kehoni näytti ja tuntui vieraalta. Kun katsoin alaspäin näin kaikkea sellaista, mitä en ollut nähnyt kuukausiin: varpaani, polveni, vatsani ja ne näyttivät vierailta. Rinnat eivät mahtuneet liiveihin ja niitä kuumotti ja niissä sykki. Muistan vieläkin sen viileän helpotuksen kun työnsin jääkaappikylmät kaalinlehdet äärimmilleen pingottuneiden liivien sisään. Olin, enkä ollut itselleni tuttu. Ehkä olin luullut että kaikki jatkuisi ennallaan, mikään ei muuttuisi ja olisin edelleen sama. Kutsuin itseäni kankeasti äidiksi. Vauva oli ihana mutta vaivalloinen. Kaikki omat ajatukseni olivat paenneet enkä tuntenut itseäni enää. Maailmani muuttui tieteellisteoreettisesta vaistolliskeholliseksi, ja tässä uudessa maailmassani kuljin hapuillen kunnolla eteeni näkemättä.

 

Kahden vuoden kuluttua maaliskuussa, huhtikuussa, toukokuussa vatsani oli iso ja pinkeä. Vauvan pää roikkui miltei polvissani ja painoi reisiini kun istuin. Silittelin hänen päätään ohueksi venyneen ihoni läpi. Kävin epätoivoisena pyöräilemässä niin, että kun hänet vihdoin ajettiin ulos, oli hänen tukkansa kulunut sivuilta kokonaan pois. Hänen syntyessään supistukset paiskoivat minua kuin hellittämätön aallokko, yritin nousta varpailleni ja paeta etten kastuisi, mutta en voinut. 

Hänen nenänsä oli vino ja kyömy ja hänen silmänsä harottivat huvittavasti. Hän näytti pikkuriikkiseltä pääsiäisnoidalta, luuta vain puuttui ja kahvipannu.

 

Päivät toisensa jälkeen olivat selviytymistä: selviytymistä liian aikaisesta aamuheräämisestä, selviytymistä aamupalasta, selviytymistä ulos, selviytymistä pyykkivuoresta, ruuanlaitosta. Selviytymistä iltaan. Aina uudestaan. Mutta nyt tiesin, että se kuuluu asiaan, että vuoden päästä suunnilleen olen taas oma itseni, ajatukseni ovat tuttuja ja maailma pyörii taas niin kuin ennenkin. Siltä kesältä, kesältä vuoden päästä, muistan elokuisen illansuun. Olin vielä jäänyt kotiin tai ehkä pistäytynyt kotosalla kesken ulkoilun ja kurkistin ulos keittiön ikkunasta. Ikkunan alla sekavana laumana kulkivat lapseni isänsä ja kavereidensa kanssa. Päivä oli ollut kuuma ja aurinko oli vieläkin hehkuva, elokuisen keltainen. Se hetki, aurinko, meluava pölyinen lapsilauma, oli syvän täyttymyksen ja onnen hetki. Minä olen tässä ja näin kuuluu olla.

 

Halusin sen kaiken vielä kerran: kireän vatsan, tunteen etten saa hengitettyä, pingoittuneet rinnat. Silläkin uhalla että katoaisin itseltäni taas vuodeksi, että olisin vieläkin väsyneempi ja hämmentyneempi. Sillä salaisuuden kantaminen, uuden elämän mukanaan kuljettaminen on ihmeellisen itseriittoista, sisäänpäinkääntynyttä aikaa. Olen tuntenut itseni voimakkaammin kuin milloinkaan, aistinut sisälläniolevia, antautunut pohjattomalle väsymykselle. Se on aistillista, aistimuksellista aikaa. Ja sen halusin vielä kerran.

Kaikesta tulikin aivan erilaista, paljon vaikeampaa ja pelottavampaa. Osasin jo olla äiti. Tiesin kuinka vauvan kanssa eletään. Silti kaikki oli aivan erilaista, en pystynyt suojelemaan häntä. Minä en pystynyt ravitsemaan häntä, en suojaamaan, en antamaan kasvamisen edellytyksiä. Petinkö hänet?

 

Joskus iltaisin hiivin lasten huoneeseen ja katselen heidän nukkumistaan. Heidän uni-ilmeitään.

He ovat minun. Meidän. Se on käsittämätöntä. Että minulle, meille on annettu näin suuri vastuu. Näin suuri määrä rakastettavaa. Liian monet päivät valuvat ohi ilman merkitystä, pelkkänä arkien ketjuna, selviytymisinä aamusta iltaan. Kaikkina sellaisina päivinä pitäisi jollain keinolla muistuttaa itseään siitä etuoikeudesta, onnesta. Pitäisi pysähtyä huomaamaan miten täyttä, täydellistynyttä elämä on.

Ei pitäisi antaa itsensä luopua siitä.

 

 

-kirjoituskurssin harjoitusta, taas kerran-