mitäköhän tänä aamuna jorisisi? Tämän luettuani täytyy tietenkin hehkuttaa jalkapallovanhemmuuden ihanuutta. Eilinen ilta meni kentän laidalla taas kerran. Peli oli sen verran likellä, että päätin lähteä tyttöjen kanssa sitä katsomaan - on aika pitkä aika siitä, kun olen viimeksi nähnyt Isoveljen pelaamassa. Jotenkin sitä on niin suloista katsoa: miten keskittyneitä naperot ovatkaan, punaisia ja touhuissaan, hetkittäin häivähtää leveä hymy naamalla. Peli-illan päätteeksi ne ovat rapaisia ja lemahtavat sateessakävelleelle koiranpennulle.
Isoveljellä oli uudet pelisukat jalassa. Kotona kun napero riisui nappikset, näkyi selvästi kengän raja. Taisi olla melko pölyinen kenttä.

Tytöt uskomattomalla lapsenvaistollaan löysivät leikkipuiston pelikentän vierestä, ja siellähän sitten se minun aikani menikin. En kehdannut jättää heitä puolitutun äidin kaitsettaviksi ja mennä itse tököttämään kentän viereen. Puistosta näki kentälle ihan mallikkaasti, mutta oli merkillinen tunne, kun oli niin etäällä tapahtumista. Tunnistan joukkueen muksut (meinasin sanoa "pojat", mutta olkaamme poliittisesti korrekteja, mukana on myös tyttö) noin suunnilleen - omani tietysti, pihalta tutun kaksikon ja kaikki keskivertosuomalaisesta väriskaalasta erottuvat, mutta silti jää vielä pari naperoa, joita en niin kaukaa kunnolla erottanut ja tunnistanut. Etäännyttäminen on outo tehokeino: kun lähdimme pois, en ollut ihan varma siitä, miksi olin alkujaan kentälle edes tullut. En ollut oikein pelissä ja sen tiimellyksessä, mutta en ollut myöskään puistossa seuraamassa tyttöjen leikkejä.

Lähdimme ensimmäisen pelin puolivälissä tyttöjen kanssa kävelemään kotiinpäin. Jaksan ihmetellä ja ihastella sitä, miten halukkaasti kimulit aina lähtevät mukaan. Tai onko se oikeastaan ihme: kentän laidalla on aina kavereita ja useimmiten eväitä, vähintään ainakin Isoveljen juomapullo, josta voi käydä siemaisemassa höpät kesken touhujen. Joskus tuntuu siltä, että juomapullo on melkoisen tärkeä tekijä Isoveljen harrastuksen tukemisen kannalta.
Lähtömme ajoittui huonosti ja jouduimme tyttöjen kanssa kävelemään kotiin (peli jatkui vielä). Alkumatkasta Isosisko löhvötti kärryjen kyydissä sen verran, että sai syötyä vähän omppua ja leipää ja tuli sitten vapaaehtoisesti kävelemään. Vapaaehtoisesti! Tyttö joka on gorillakävelyn maailmanmestari ja joka nitisee parinsadan metrin matkallakin ettei jaksa! Olin ihan varma, että kun nostan hänet siskon taakse rattaisiin istumaan (älkää yrittäkö tätä kotona), ei hän siitä enää nouse, vaan saan kärrätä typykät niine hyvineni kotiin.
Isosisko käveli kotiin asti. Reippaasti. Kertaakaan nitisemättä. Pysähydimme matkalla katsomaan junaa. Ja pupuja. Ihan kotinurkilla, pienellä heinikonlämpäreellä kisaili kaksi pupujussikkaa - mikälie kutuaika heillä meneillään. Pikkusisko olisi mennyt silittelemäänkin.

Varustimme Pikkusiskon matkaan vaipoissa. Taitaa olla turha juttu - vessaan on päästävä, ei auta. Niinpä koluamme toinen toistaan saastaisempia käymälöitä typykän kanssa. Uskottava se on: se osaa jo.
Näin kokeneena amatöörikasvattajana täytyy kyllä antaa herraHakkaraiselle ihan pikkuinen miinus tästä Pikkusiskon vaipattamisesta. Väittäisin että vaippojen suorituskyky on parempi jos ne puetaan pikkuhousujen alle, ei niiden päälle.
Mutta olkoon, vastahan tuo on seitsemän vuotta harjoittanut isyyttä. Ei roomaakaan päivässä rakennettu.

**

hih, keksin uuden kategorian. Kun tämä nyt on aika keskeisellä osalla elämässäni, muistakin syistä kuin Isoveljestä johtuen