päivien kulku on vakiintunut: minä komuan puoliunessa töihin, veivaan loppuraporttia ja hoitelen verstashommia, valun kotiin ja lapset häipyvät horisonttiin.
Näin eilen jälkikasvuani aamupalalla hesarin takaa, päivällisellä ("nääfst, onko pakko syödä, ei ole yhtään nälkä!") ja iltapalalla. Muuten lönötin ensin kotisohvalla, sitten naapurin sohvalla ja jälleen kotisohvalla. Melkoisen väsynyttä meininkiä.

Olen seurannut Hesarissa - siinä paperiversiossa - käytävää keskustelua hoitotahdosta.
Tiedättekö mikä on surullista?
Se, että hoitotahtoon täytyy erikseen määritellä toive inhimillisestä kohtelusta: lempimusiikin kuuntelusta, konjakkitilkkasesta, lämpimästä kosketuksesta...
Voimmeko kutsua itseämme sivistysvaltion asukeiksi, jos tällaisista asioista täytyy erikseen esittää todistajien vahvistama toive? Jos inhimillisyys ei millään muilla keinoin toteudu siinä, miten kohtelemme kuoleviamme, tajuttomia, dementoituneita, vakavasti sairaita?
Ja onko meillä niin suuri pelko yksinäisyydestämme, siitä että rinnallamme ei ole ketään joka tietäisi nämä asiat, osaisi viestittää niitä eteenpäin?
Surullista.

Voisin ihan helposti hepuloitua tästä asiasta.

*

Isoveli on lähdössä viikonlopuksi leirille ja tytöt yökylään mummille. Lauantaina harrastamme Hakkaraisen kanssa kumpikin tahoillamme, sunnuntain kohtalo on vielä avoin.
Vielä muutama päivä, sitten julistan radiohiljaisuuden kaikille niille asioille joita herrakerhossa toimitetaan: edessä kuusi (melkein) verstaatonta viikkoa.

Tiedättekö sen tunteen, kun kamera on täynnä kuvia, eikä vaan saa vietyä niitä kehitettäväksi, ja sitten kävelee valokuvaamon ohi kamera  laukussa eikä kuitenkaan pysty menemään kuvakioskille?
Minä tiedän.