Joku oli kommentoinut lasten harrastuksia: lapselle riittää päiväkoti ja koti, alle kouluikäinen ei muuta tarvitse. Olen samaa mieltä, kuten omaan kommenttiinikin laitoin. Varsinkin jos tarhassa tekee täyttä työpäivää, ei tarvitse harrastusta; lapsi ei tarvitse muuta kuin omilla leluilla leikkiä. Vauvaharrastukset: uinnit ja muskarit ja mitä niitä nyt onkaan, miellän enemmän vanhemman harrastuksiksi, keinoiksi nähdä muita samassa tilanteessa olevia, luoda kontakteja, oppia olemaan vauvan kanssa, en niinkään keinoina ruokkia vauvaa henkisesti.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mutta täytyy toki vähän puolustautuakin (se koira älähtää...) ja puolustaa omieni harrastuneisuutta: sekä Isoveli että Isosisko ovat tämänhetkiset harrastuksensa kumpikin valinneet itse – eivät mistään äidin resitoimasta luettelosta. Isoveljen jalkapalloharrastus alkoi vuosi sitten syksyllä päiväkodin pihalla. Palloiluhenkinen poikaporukka pelasi kaikki ulkoiluhetket, jopa siinä määrin, että päiväkodin tädit toisinaan takavarikoivat pallon ja yrittivät houkutella poikia muihin puuhiin – huonolla menestyksellä. Pelaamista jatkui läpi talven ja keväällä Isoveljen jalkapalloinnostuksen näkivät jo ulkopuolisetkin. Itse olisin ollut vielä valmis odottamaan vuoden verran nappulaliigailua, mutta kun kutsu joukkueeseen tuli perheen ulkopuolelta ja kun ensimmäisen harjoituskerran jälkeen poika itse oli innoissaan ja valmentajat suopeita, harrastaminen alkoi. Kertaakaan ei ole poikaa tarvinnut hoputtaa harjoituksiin.

Isosiskon balettiharrastus taas – tyttö alkoi joskus joulun tuntumassa puhua balettikoulusta ja pitää kotona balettiesityksiä. Kolmi-ja-puolivuotiaana Isosisko ilmoitti itse menevänsä seuraavana syksynä balettikouluun. Haave eli kevään ja kesän – tasaiseen tahtiin esityksillä ryyditettynä – ja syksyllä ainoaksi tehtäväkseni jäi sopivan harrastuspaikan etsiminen. Isosiskon ilme ensimmäisen balettitunnin jälkeen oli ehdottomasti maksun arvoinen ja toistaiseksi tunneille lähtö on ollut kivutonta.

Kun lapsia on kolme on jo ihan tavallisessa arjessa oma organisointinsa, saati sitten että kuskaa lapsia harrastuksiin – ja alle kouluikäinenhän on kädestä pitäen vietävä perille – täytyy asiaa miettiä todella tarkkaan: onko ajankohta sopiva, läpi koko vuoden? Pääseekö sinne ilman autoa? Onko se vielä kaamoskaudellakin inhimilliseen aikaan, inhimillisellä etäisyydellä kotoa? Onko se sellaisena päivänä, että muun perheen (kotiinjäävien) elämä ei mene kohtuuttoman sekaisin? Maksupuoli täytyy miettiä: periaatteena on se, että koko kausi viedään loppuun, mutta jos tulee sairastelua tai muuta, täytyy maksun olla sellainen, ettei mene pelkäksi kaurapuuron syönniksi. Millainen ilmapiiri paikassa on – voinko luottaa "opeen" tai valmentajaan? Vähän isompi lapsi pystyy jo jollain tavalla itse arvioimaan omaa kiinnostustaan ja motivoimaan jatkamistaan ja jaksamistaan, mutta alle kouluikäisen kanssa, innosta huolimatta, harrastuksen toteuttaminen jää vanhemman niskoille. Siksipä tämä harrastusasia onkin niin hankala ja ristiriitainen: toisaalta olen sitä mieltä, että arki riittää, toisaalta haluan antaa naperoille mahdollisuuden tehdä sellaista, johon heillä tuntuu olevan todellinen polte.