vieläkö jaksan jatkaa joulusta?

Kirsti tuolla häiriöklinikallaan (otsikolla voimaantukaamme!) pohdiskelutti taas kerran viihdekirjallisuuteen liittyviä asioita. Tunnustan heti: luen hömppää/ hiekkalaatikkokirjallisuutta /imetyskirjallisuutta /kahvituokiokirjallisuutta - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Sellainen kirja on helppo laskea käsistään kun kahvi loppuu, tai imetys taukoaa tai hiekkalaatikolla leikki eskaloituu raskaan luokan sodaksi. Sellaiseen kirjaan on helppo palata parin tunnin tai parin päivän päästä tai kun ylipäätänsä on taas aikaa. Hyvin kirjoitetun hömpän parissa voi viihtyä, siitä voi oppiakin jotain (vesirokkorakkuloiden kutinaan auttaa leivinjauhe, vai oliko se -sooda? - se joka EI kupluile, kun se sekoitetaan veteen, näin esimerkiksi).  Hyvin kirjoitetussa hömpässä on huumoria ja todella hyvin kirjoitetussa hömpässä on joku jippo, joku "syvällisempi" tausta-ajatus. (Jennifer Weiner - ansiokasta keskosäitiyden kuvausta kirjassa Hyvä sängyssä, Marian Keyes - kelpo ongelmaperhe seikkailee Naura Claire, naura, Rachelin loma, ja Enkelit -kirjoissa, Anne Tyler kokonaisuudessaan, näin esimerkiksi) Hyvin kirjoitettua hömppää voi lukea moneen kertaan.

Luen parhaita kirjoja uudestaan. Jos kirja ei ole hyvä, luen sen kertaalleen. Jos se on hyvä, luen sen kymmeniä kertoja. Suoraviivaista, yksinkertaista. Luen uudestaan myös dekkareita (Westlake, Sanders!). Luen joka vuosi uudelleen parhaat lasten- ja nuortenkirjat ja kahlaan läpi suosikkinuorisokirjailijoiden uutuudetkin.
Ehkä olen juuttunut oraalisanaalisen ahmimisikään? Ehkä olen laiska? Ehkä olen eskapisti?

Toisinaan yritän lukea klassikoita - meillä on Timpan kanssa (saat esiintyä täällä taas - itsepä kerjäsit!) veto Kilven massiivieepoksesta. Aiomme painattaa teepaidat: olen lukenut alasti salissa. Heti kun saan sen luetuksi - 80 sivua uupuu vielä. En ymmärrä sitä kirjaa, oikeasti. Ehkä olen vähän tyhmä, sivistymätön tai muuten vain yksinkertainen?
Koko kirjassa on tähän mennessä ollut kaksi hyvää kohtaa. Se luku, jonka alaotsikkona on "tämä luvun voi hypätä yli, koska siinä ei tapahdu yhtään sen enempää kuin muissakaan luvuissa" ja se luku jossa Härkäniemen isäntä kertoo tarinan.
Jotkut klassikot kolahtavatkin, näin hetisiltään tulee mieleen Linnan Pohjantähti, ja onhan noita muitakin.

En odota kirjoiltani mitään maailmojamullistavaa. Lukeminen on tärkeää. An sich. Luen vaikka maitopurkin selosteita, jos muuta ei ole. Nautin siitä, miten teksti virtaa. Millaisia kuvia siitä nousee.

Nyt syksyllä olimme matkalla, Kreikassa. Jostain mielen sopukoista nousi muistikuva sinikantisesta tyttökirjasta, jonka päähenkilö seikkaili jossain Kreikan saaristossa, kreikkalaisissa mytologioissa. En ollut muistanut kirjaa vuosiin, muutamassa päivässä ne maisemat palauttivat mieleen paitsi kirjan nimen, myös päähenkilöt ja ne tuntemukset joita tarina minussa tuolloin, kymmenen korvilla herätti. Se oli kummallinen kirja. Päähenkilö, puoliorpo köyhä tyttö ratsasti delfiinin selässä jonkinlaiseen satumaahan, jossa kohtasi kaikenlaisia mytologian hahmoja. Oliko se tarina kriisistä selviytymisestä vaiko kasvusta? Leikin sitä päiväkausia. Muistan että se kirja oli hämmentävän kiehtova - se karu todellisuus ja ne satuhahmot. Siinä oli jotakin ristiriitaista. Aion etsiä sen käsiini vielä.