täällä on hyvin hyvin hyvin hyvin hiljaista. Päivän ainoa tehtävä oli lukea englanninkielinen sopimus ja tiivistää sen sisältö. Tiivistän: vastapuoli pesee kätensä. Me maksamme viulut.
Sopimus lojuu Piällysmiähen pöydällä. Vahvistetaankohan sitä koskaan vai jääkö se ikiajoiksi pöydälle lojumaan?
Olen lämpimikseni googlannut muinaisia opiskelukavereita ja huomannut heidän päässeen pitkälle. Olen lämpimikseni googlannut myös löytökissataloja. Voi miten paljon maailmalla onkaan kodittomia kissoja! Sielua kuristaa pelkkä ajatuskin.
(vaikka kyllä epäilen, että meille ei löytökissaa annettaisi. Tuntuvat niin kovin tiukoilta ne ehdot. Ja minä olen tässä perfektionisti - jos en jokapäivä muista silittää kissaa, olen epäkelpo kissanpitäjä. Niinhän se on?) (kissa saa taatusti ruokaa joka päivä. Ja tuoretta vettä. toim. huom.) (kissa pitää itse tiukasti huolta ruuasta: öisinkin se johdattaa minut yöpalalle.) (ei tosin niin ponnekkaasti kuin jo edesmennyt Rapsus, joka öisin tuli herättämään: nyt on nälkä. Heppulainen ei voinut mennä yksin keittiöön, vaan kulki kuninkaallisesti häntä pystyssä edelläni ruokakupille. Tunsin oloni ihan joksikin henkivartijaksi.) (taisin eksyä sulkuihin)

Kissa on kyllä merkillinen eläin.
En ole kissaihminen. Itseasiassa olen pelännyt kissoja aivan kuollakseni suurimman ikääni.

Rapsus oppi tunnistamaan viilipurkin äänen. Kun avasi viilipurkin, villi kissapeto syöksyi syliin ja tunki päätään viiliin. Ja kehräsi. Ja kehräsi. Ja kehräsi. Kunnes sai nuollakseen kannesta viilinrippeet.

Leevinkäinen puolestaan tunnistaa pienen sinisen tassin äänen. Kun sellaisen ottaa astiakaapista, kissa tulee hölkötin-kölkötin paikalle ja kiehää jaloissa. Koska pienelle siniselle tassille laitetaan herkkuruokaa: tänä aamuna ihan aitoja lihansuikaleita. Röyhkimys tuli ja näpisteli niitä suoraan pussista.
Leevinkäinen erottaa myös iltapalan aamupalasta: iltapalalle voi tulla kissakin mukaan ja yrittää napsia kinkunsiivuja leivän päältä. (oma vikani, mitäs opetin!)

Kuitenkaan Leevinkäinen ei tunnistanut meitä äänestä. Menimme hakemaan lomakissaa takaisin kotiin. Leevi kyyhötti piilossa parvekkeen pöydän alla. Juttelin sille. Ei mitään reaktiota.
Vähän myöhemmin kisu oli siirtynyt kissapölkylle melkein katonrajaan. Työnsin sormeni sen nenän alle. Kissa irvisteli (sen irvistyksen nimi on Flehming-efekti). Menin sisälle - kissa perässä, kiehäsi jaloissa ja hiippaili lähistöllä.

Leeviä pitää kutsua vähän samaan tapaan kuin lehmiä muinoin: leevi-leevi-leeeeviii kimakalla korkealla äänellä. Silloin se tulee.
Leevi erottaa myös sen, ottaako siivouskaapista imurin vaiko kissanminttua.
Paitsi kerran. Otin kissanminttua, eikä kissaa näkynyt missään. Hetken päästä vasta olkkariin tuli vainun saanut kissa sekopäisen narkkarin ilme kasvoillaan. Silmät haravoivat ympäristöä: missä on se ihana hajunlähde. Parasta on kun saa kieriä minttusilpussa. Ja sen jälkeen räyhätä omalle hännälleen. Mitäs pörräät siinä!

  

tähän olisi varmaan pitänyt laittaa kuva kissasta. Mutta lällällää. Enpäs laitakaan.

 

**

edit vähän myöhemmin.
Hauska puhelu Piällysmiäheltä: "niin että mimmosen mopin mä nyt sitten otan? ja mitä muuta se oli? Ikkunanpesuainetta?"
juupajuu.
kaikkeen sitä työssään joutuu.