ja taas on aika tulikuuman hölsky-mukaan-kahvin ja säälittävän voileivän. Paitsi että voileivän virkaa tänään toimittavat pesto-kinkkurullat. (nam!)
Olin jostain syystä sellaisen harhakäsityksen vallassa, että Piällysmiäs olisi tänään ollut paikalla, ja olisin saanut uusia projekteja syksyksi, työpaikkapalaveria ja ties mitä luksusta ja boonusta. Vaan ei. Olen siis hinkannut hikisiä kakkuloitani nenänvartta ylös ja alas ja yrittänyt keksimällä keksiä jotain rakentavaa tekemistä.
Tähän mennessä (ja tänään tulin tuntia aikaisemmin!) olen a) nakutellut tämän päivän nakuttelut b) miettinyt, onko piällysmiähellä ollut tapana lähettää karhukirjeitä hitaille vai ei ja murehtinut hiukan sitä c) päivittänyt nettisivujamme (ei, älkää edes luulko, en linkitä. Tunnustan sisällöstä vain murto-osan omakseni ja senkin murto-osan olen tehnyt puljun tyylillä, en omallani), yrittänyt keksiä lisää päivitettävää d) puljannut sen eilen aloittamani suunnitelman kanssa ja lisäillyt siihen jokusen rivin. Lisäksi olen pohdiskellut kaikenlaisia epäolennaisuuksia. Niin kuin vaikka miksi ihmeessä paikallisradio uutisoi kaikki kiinnijääneet rattijuopot? ("Viime yönä poliisi nappasi kolme rattijuoppoa, kadulla1, kadulla2 ja kadulla3. Ensimmäinen oli 30-vuotias mies joka puhalsi 3.45 promillea...")

Kieltä kiinnostavasti pohdittuna löytyi tästä ja jatkoa täältä. Mielenkiintoisena ajatuksennysänä heitän jatkoksi, että perus-ei-niin-positiivisesta kielimaailmasta huolimatta viestimet antavat ymmärtää, että nykyvanhempien on vaikea antaa jämäköitä käskyjä ja kieltoja lapsilleen. Miksi? Miksi mieluummin sanotaan "tulisitko syömään" kuin "tule syömään" tai "mentäiskö ulos" kuin "nyt mennään ulos" - onko se tarvetta pyrkiä pois negaation maailmasta? Vaiko vain ulkokohtainen yritys pehmentää käskyä?
Oman seitsenvuotisen harrastajakasvattajaurani aikana olen huomannut, että kaikkinainen epävarmailu on haitallista. Jos sanon kauhukolmikolle "mentäiskö ulos", en yleensä saa muuta vastausta kuin närkästynyttä "meillä on leikit ihan kesken" -murinaa. Kun ilmoitan että "nyt mennään ulos", saan vastaukseksi edelleen närkästynyttä "meillä on leikit ihan kesken" -murinaa ja lisäksi jonkinlaisia liikahduksia kohti pukeutumistaisteluareenaa. Ainakin useimmiten.
Toisinaan ei-sana on jopa tarpeellinen lastenkasvatusareenoilla. Esimerkki: "viitsisitsä mitenkään välttää tota" (mitä tahansa murrosikäistä epätoivottua kapinointia) vai "meillä EI tehdä noin"?
Eikös (huom. sanavalinta!) vanhempi jälkimmäisessä selvästi tuokin oman kantansa esiin?

Jaha, kahvit on hörpitty, palajan niihin virallisiin tekemisiin.
Ja kyllä, tiedän kyllä miten vaarallista kahvin nautiskelu näppiksen lähistöllä on. Mutta kun ei ole lukemista mukana...