Eilen päivällä mieliala ei millään laskeutunut blues-tasolle, ei vaikka yrittämällä yritin, houkuttelin ja manasin. Vaikka itketti ja harmitti ja tuntui siltä, että pieniä arkisia vastoinkäymisiä on kertakaikkiaan liikaa.
Ei mitään maailmoja mullistavaa, ei sellaista että ensin palaa sauna, sitten asumus, lapsille tulee yhtäaikaa tuli- ja tuhkarokko ja mies jättää. Ei sinnepäinkään.

No, ilta kyllä korjasi tilanteen.
Oli herrakerhon kokous, jossa piti käymän asiallinen ja houkutteleva neuvottelu toisen osapuolen kanssa sovinnollisissa merkeissä.
Lyhyestä virsu kaunis, joten muotoilenpa sen näin: olisin toivonut olevani jossain muualla, mieluiten melko kaukana ja muinaiset neuvottelutaitojen opettajani olisivat saaneet kosolti materiaalia ei-näin-mappeihinsa ja arkistoihinsa.
Kun hankala kokous tästä jatkui vielä - jos suinkin mahdollista - hankalammalla aiheella, venähti iltakymmeneen ja kun olin sen liki neljä tuntia luimistellut asemissani, sain tietysti päänsäryn. Sehän nyt on selvää, se sopii eilisen henkeen paremmin kuin sormenpää napaan.
Hoipuin väsyneenä, kauttaaltani jumissa ja särkevänä kotiin, lösähdin telkkarin eteen vuodatettuani koko kokouksen kaikkine älyttömyyksineen hraHakkaraiselle, ja päätin lohduttautua katsomalla dokkarimaailman helmeä, 4-D dokumenttiä (* ks. alaviite1).
No eikös vain vielä sekin! Eli säärintama.
Juuri kun olin päässyt jotenkuten kiinni teiniläskin (miten surullinen nimi dokumentille) traagiseen elämään (syytän teinipolon äitiä, luonnollisesti), ajoi ohitse säärintama, joka vei kuvan mennessään.
Digiboksimme on niin pieni ja kovinkovin herkkä, joten tuulinen sää saa hänet aina värjymään ja kuva ajautuu ohi.
Siihen loppui sitten telkkarinkatselu.
Löntystin suihkuun, ratkesin ryyppäämään (* ks. alaviite2), yritin ratkoa Pirkan piilosanan ja ryömin peiton alle palelemaan.

Nyt takana on hikisenviluinen (miten se on mahdollista!) yö, todellinen liskojen kohtaaminen. Päänsärky jatkuu edelleen. En ole hereillä. En edes halua herätä.
Ja nyt pitäisi päivittää nakuttelulistat: kaksituhatta tiheään printattua riviä tarkistettavana.

(*1) 4D-dokut ovat tirkistelydokkarien aatelia. Kliinisen pseudolääketieteellisyyden nimissä ruudussa voidaan enemmän kuin vilauttaa, ja vieläpä blurraamattomana, mitä intiimeimpiä ruumiinosia (maailman pienin /suurin SE), joita angloamerikkalainen televisiokulttuuri ei muuten salli näytettävän. Ja jos kyseessä ei ole maailman suurin/pienin sukuelin, on dokun aiheena joku muuten vain friikillis-inhimillinen polo, jonka pieni elämä levitetään koko länsimaisen televisiomaailman ihailtavaksi. Surullista.
Ja vielä surullisempaa on, että aina toisinaan suostun katsomaan näitä epädokuja.

(*2) Houkuttelin satunnaisella ja ohimenevällä kommentilla hraHakkaraisen kaatamaan itselleen yömyssyllisen viskiä ja sosialisoin siitä hermojeni rauhoittamiseksi melkein puolet. Sen jälkeen natisin, että olisin mieluummin juonut konjakkia, mutta olkoon nyt paremman puutteessa.