taivas on aivan kirkas, tuulee. Tekisi mieli ulos lenkkeilemään, kävelemään, mitä tahansa. Ulos.

**

Paluu arkeen käy koville. Isosisko kehitti mielettömät hepulit siitä miten tyhmiä "kaikki tyhmät sisarukset on ja äiti ja isä". Ilman sen suurempia suostuttelutaitoja sain norkituksi selville, että päiväkodissa joku täti oli korottanut ääntään ja Isosisko oli pelästynyt. Ja tyhmä on vain Pikkusisko.
En yhtään ihmettele, että typykän sielua nävertää: Pikkusisko jäljittelee ihan kaikessa, on kaikuna puheissa ja peilinä eleissä, vähemmästäkin alkaa risoa. Välillä leikit sujuvat mallikkaasti ja tytöillä on hauskaa, sitten Pikkusisko alkaa esittää omia mielipiteitään - tai matkia Isosiskoa ja korkeamman tason kriisi on valmis. Niissä tilanteissa on aivan turhaa esittää kompromissiratkaisuja. Ne ovat kaikki "ihan tyhmiä" - enkä siltikään malta pitää suurta äidinsuutani kiinni. Vaikka tiedän, mikä lopputulos on. Mutta kun ne ehdotukset olisivat niin hyviä.
Iltapuuhat olivat puolestaan Pikkusiskolle liikaa - neiti keppostelija oli vauhdissa ja levitti enemmän kuin toiset ehtivät kerätä. Kunnes hänet poistettiin lastenhuoneesta. Mikä vääryys!

Lomalla Isoveli viihtyi kainalossa, jutteli omia juttujaan. Nyt poika on selvästi taas etäämmällä. Kouluko se asettaa lapsen niin "ison" rooliin? Vai olenko minä liikaa kiinni arjen pyörittämisessä?
Alituinen huono omatunto siitä, että en ehdi-jaksa-viitsi nauttia tästä kaikesta. Miten saisin itseni rykäistyä ylös tästä omanapaisesta suostani?

**

Pää muistuttelee olemassaolostaan. Pari valvottua yötä, nyt yksi nukuttu: soppa on heti valmis. Muistaisinpa nyt heti jotain huvittavaa...

syksyllä bussissa kulki punatakkinen tyttö: mutrusuinen, laitettu, kapeaakin kapeampi. Jalkakäytävällä hän asetteli askeleensa sievästi kuin estradilla - jalka suoraan toisen eteen, keskenkasvuinen lantio puolelta toiselle. Joulun jälkeen näin hänet kaupungilla kenkiä sovittelemassa jonkun vanhemman naisen kanssa. Samoin keinahtelevin askelin pitkin marketin käytävää. Pikkutyttö vielä.

Ja eilen bussissa oli taas, pitkästä aikaa sanantuojamummo. Väritön, hiukset huivin alla, suuret silmälasit nenällä. Bussin takaosasta löytyi vielä yksi paikka - minä istuin selkä kuljettajaan, eli näin sanantuojamummon täydessä iskussaan. Heti istuttuaan hän tonkeili laukkuaan ja katseli ympärilleen seuraavaa uhria vaanien. Kaksi nuorta venäläisnaista saivat heti pelastussanoman. Toinen palautti vihkosen heti, toinen sitä lehteili ja ilmeisesti kyseli kaveriltaan mistä oikein on kyse. Vaan jo kohosi sanantuojamummon kasvoille laskelmoiva ilme: viereisellä penkillä istui tummaihoinen huivitettu tyttö. Taivaspisteitä kalasteli mummo ja tarjosi vihkosiaan tytölle, joka kaiveli nappikuulokkeita korvistaan ja teeskenteli ymmärtämätöntä. Mummo tyrkytti ja tyrkytti: "tästä vähän hengellistä lukemista, vie kotiväelle, vie". Tyttö vaan ei ottanut ymmärtääkseen, ei koskenut lehtisiin ja mummon oli peräännyttävä. Ilme kulahti. Hän huomasi minun seuraavan tekemisiään - sisäisesti naureskelin: muslimit vs. kristityt 1-0. Arvelin että päätepysäkillä olisi minun vuoroni saada vihkonen.
Muistin heti, miten kerran viime joulun alla sanantuojamummo onnistui ylipuhumaan vieruskaverinsa mukaan oman porukkansa joulujuhlaan. Ei laitapuolen kulkija muuten olisi lähtenyt, mutta mummo lupasi, että kaikki saavat paketin. Sitä vieruskaveri moneen kertaan peräsi "jaetaanko siellä paketteja? Jaetaanko?"