näin sitä nyt sitten bloggaillaan rennosti kotioloissa. Tai siis olenhan tietysti ennenkin bloggaillut kotioloissa, se on selvä; mutta onpas huoleton tunnelma kun laajakaista rouskuttaa eikä puhelinlaskumittari tikitä...

Pikkusiskon kanssa oltiin silmälääkärissä - rutiinikäynti kuten olin arvellutkin. Ensin katseltiin kuvioita, sitten tavattiin mukava silmälääkäri ja katseltiin lisää kuvioita. Minä huolestuin välittömästi oman stereonäköni puolesta: Pikkusisko löysi kuvista kaikkea sellaista, jota itse en kunnolla nähnyt. Hoitaja kävi tiputtelemassa silmätipat - tästä olisivat kyllä voineet varoittaa etukäteen. Tuli ihan puskista koko juttu ja pidensi käyntiä kolmella vartilla - mutta Pikkusisko oli yhteistyökykyinen, antoi tiputella tipat ja nojaili rennosti leukatukeen ja antoin lääkärin tihrustella silmiensä sisälle. Hiljainen typykkä kyllä oli normaaliin verrattuna, mutta noin sata kertaa reippaampi kuin kumpikaan sisaruksistaan olisi samassa tilanteessa ollut. (epäilen aina, että hänelle on keskolassa joko tehty lobotomia tai vahdettu koko lapsi tyystin toiseen: se on niin erilainen kuin nämä kaksi ensimmäistä)

Silmät olivat joka tapauksessa reilassa; olisin aika lailla ihmetellytkin jos jotain niissä olisi ollut.
Kun kahlasin eilen arkistojani läpi ja etsiskelin silmälääkärikutsua (se lähetettiin huomaavaisesti jo viime maaliskuussa, eli ei ollut aivan akuutin postipinon päällimmäisenä), katselin taas kerran läpi Pikkusiskon kaikki paperit. Monet asiat elämässä ovat niin pienestä kiinni: yksi päätös toiseen suuntaan olisi voinut viedä koko elämämme suunnan toisenlaiseksi. Jossain tapauksissa jokin indeksipykälä jossain käsittämättömässä mittaussuureessa olisi voinut aiheuttaa aivan toisenlaisia vastauksia, aivan tuntemattoman elämän. Se on aina yhtä mykistävää - se miten pienestä kaikki voi olla kiinni, ja miten onnekkaaksi sitä tuntee itsensä, kun asiat ovat näin.

On niin helppo hurskaasti sanoa, että kyllä otamme vastaan sen mitä saamme.

Kahta silloin keskola-aikana hoin kuin mantraa: kunhan ei tule keuhko-ongelmia, kunhan ei tule syömäongelmia, kaiken muun otan vastaan ilolla. Noinkohan olisin?
Paljon papereissa näkyy sellaistakin, jota ei ole aivan suoraan sanottu silloin. Johon on ohimenevästi viitattu, mutta jätetty kuitenkin tarkentamatta, annettu jäädä seuraavaan kontrolliin. Juuri sellaisia kiikun-kaakun, sinne vai tänne.

No, nyt saamme olla rauhassa kontrolleilta ainakin pari vuotta. Toivottavasti. Sillä vaikka asiat ovat hyvin, ja vaikka se on silkkaa itsensä kiusaamista römytä niissä muistoissa, niin aina näissä kontrolli-yhteyksissä ne tietyt asiat nousevat mieleen. Koko viime yön olen nähnyt unta imettämisestä. Olen pumpannut maitoa ja etsinyt vauvaa ruokittavaksi, maito ei ole riittänyt tai sitä on ollut liikaa. Mieli herkistyy enemmän kuin päällisin puolin sille antaa lupaa.

Joskus kyllä mietin sitäkin, miksi otan tämän kaiken niin syvästi. Miksi annan itselleni luvan tällaiseen märehtimiseen? Kaikki on hyvin. Minun pitäisi pystyä ohittamaan se, työntämään jonnekin sivummalle. Tosi asia on, että en halua. Haluan että tämä tarina on osa minun elämääni, että annan sen vaikuttaa. Että annan itseni olla herkkä tässä asiassa. Minä en halua unohtaa sitä miten pienestä kaikki voi olla kiinni. Koska en vieläkään voi ymmärtää miten voi niin pieni koskaan mitenkään...