Minussa asustelee selkeästi kaksi persoonaa: mukavan kotimuhjuinen lukutoukka ja supertehokas suorittajaäiti. Sunnuntaiaamuna kotimuhju oli vallallaan, lötköpötköttelin sängyssä, lueskelin ja muksut mekastivat ympärmaailmassa minkä kerkesivät. Tuli taasen todennetuksi sekin, että jos sekä äiti että isä aamukahdeksan jälkeen asettautuvat vaakatasoon molemmat, on vaarana maailmankaikkeuden luistuminen radaltaan. Sitä ehkäisevät onneksi tehokkaasti jälkikasvun raivoisat ponnahtelut äidin /isän masulla /kyljellä, jälkikasvun pakonomainen tarve kolhia itseään sängyn päätyihin, sängystä putoilu ja aivan erityisesti kaikkinaiset "tuu pyyhkiin /mullon jano" -tyyppiset salakavalat ansat, joilla vähintään toinen vanhemmista saadaan kammetuksi turvallisesti pystyasentoon.
Paha vaan että samaan syssyyn kotimuhju nakkaa suuhunsa superpähkinän ja muuttuu silmänräpäyksessä suorittajaäidiksi, joka alkaa sanallisella sarjatulellaan tykittää muhjuvaiheista jälkikasvuaan kohtuuttomilla vaatimuksilla pukeutumisesta ja mikä kauheinta: ulkoilusta.
Jos nuorison liikkeellesaaminen arkiaamuisin vaatii melkoisia ponnistuksia, niin viikonloppuisin ponnistusten määrä on suunnaton. Ankaran uhkailu-kiristys-lahjonta -natkuttamisen jälkeen supersuorittaja saa vähäväkisetkin pihalle auringonvaloon ja taantuu itse jälleen kotimuhjuksi. Ei tietoakaan siitä äidistä, joka oli suunnitellut museokäyntiä tai edes lumilinnan rakentamista yksissätuumin lasten kanssa.
Aurinko paistoipaistoi niin ja omenanpunaposkiset lapset suikahtelivat ikionnellisina lumessa.