olemme tuhlanneet yhteistyössä ja yhteisymmärryksessä hraHakkaraisen kanssa aimo kasan rahaa. Meille on tulossa 1) uusi pesukone meille kaikille, 2) parvisänky Isoveljelle, 3) 2xkirjahylly lastenhuoneeseen (yksi hylly kähvelletään meidän makuuhuoneestamme, niin että kaikki saavat tavallaan "oman" hyllyn). Lisäksi suunnitteilla kaappeja, laatikoita ja muita säilytyssysteemejä. Hilkulla oli, ettei tullut uutta kuivausrumpuakin.
Sieluun sattuu yletön rahantuhlaus, mutta toisaalta olen tyytyväinen hankintoihimme. Mieluummin oman maun mukaista ja vaikka vähän kalliimpaa, kuin rumaa ja lyhytikäistä.
Lundia-kaupassa oli kaikenlaisia kiehtovia tarjouksia, joihin olin vähällä sortua: varsinkin uuteen sohvapöytään. Kovaa henkistä puntarointia: Lundiaa vaiko Artekia - pirskatan kallis maku, varsinkin hraHakkaraisella (ei suinkaan minulla).

*
Pesukoneen kanssa kävi seuraavasti:
Soitin luottokorjaajalle, joka teki ripeän puhelindiagnoosin: laakerit tai jotkut sökönä, tuskin kannattaa korjata, varsinkin kun pyykkimatami on ahkerassa käytössä.
Vyötimme kupeemme ja lähdimme ensin tavalliseen tavarataloon tutkimaan pesukonevalikoimaa; ei esittelijää, ei siis myöskään kauppoja.
Jatkoimme kodinkoneliikkeeseen - lipevä esittelijä suostui esittelemään meille (luonnollisesti!) liikkeen kalleimman aparaatin. Kun yritin saada tietoja myös keskihintaisemmista laitteista, myyjä oli toivottoman niukkasanainen ja laahasi meidät yhä uudelleen sen jumalattoman hintaisen (ja hienon) koneen viereen.
Jatkoimme luotto-kodinkonekorjaajalle, joka oli puhelimessa maininnut, että hänelläpä olisi hyvä pesukone. Melkein eksyimme matkalla, saavuimme sekavaan ja juuri muuttaneen näköiseen liikkeeseen, missä äärettömän sympaattinen setä esitteli meille koneen. Ostimme sen ja melkein kuivaajankin - koska setä oli niin sympaattinen.
Ja nyt vain odottelemme uutuutta kotiin saapuvaksi. Pyykkivuori on jo kohtalainen, mutta ei vielä Everest.
Kävin tutkimassa netistä, mitä oikein olimme hankkineet, ja olin enemmän kuin tyytyväinen hankintaani. (Näin sitä kannattaakin näitä hankintoja tehdä!)
Luotan kyllä vahvasti intuitiooni tässä asiassa: jos ihminen päätyökseen korjaa kodinkoneita, hän tuskin ottaa sivubisneksenä myytäväksi mitään susikappaleita. Hän lienee nänhyt niin monta niin kurjaa aparaattia, että myy ainoastaan hyväksi havaitsemiaan merkkejä ja malleja.

*
Lääkärissäkin ollaan visiteerattu oikein urakalla. Itse kävin muutama päivä sitten henkilääkärilläni kyynelehtimässä. Arvelin jo mennessä että olen ihan väärässä osoitteessakin ja pelkäsin kahta vastausta: 1) "yleislääkäri on kahden oven päässä, tämä kuuluu sinne!" ja /tai 2) "syö terveellisemmin ja liiku enemmän!"
Kiinnostavan, opettavaisen ja perusteellisen lääkäröinnin jälkeen osoittautui, että olin aivan oikeassa osoitteessa, että lääkärilläni oli liki viimeisin tieto juuri tästä asiasta ja että vika on korvieni välissä, mutta sillä paremmalla - ei luulotautisella - tavalla. Loppuilta meni kun järjestelin pääkoppani sisälmyksiä uuteen henkiseen järjestykseen. Noin periaatteessa olen sitä mieltä, ettei tietyistä asioista - ominaisuuksista - pitäisi tehdä niin suurta numeroa, mutta tosiasia on myös se, että ne täytyy ottaa osaksi omaa identiteettiään. Ne täytyy omia itselleen, niin ettei tarvitse käyttää suuria kirjaimia.
Luonnollisesti yritän entistäkin raivoisammin myös syödä terveellisemmin ja liikkua enemmän.

Pikkusisko puolestaan visiteerasi tänään esittelemässä jalkaansa lääkärissä: ontuminen, varsinkin juostessa on jatkunut edelleen. Lääkäri käänteli ja katseli ja laittoi päivystyksenä (!)  röntgeniin, yritettyään ensin soittaa kirurgille (!!)(arvatkaa mitkä stressikertoimet!)
Kävimme kotona tankkaamassa ja lähdimme röntgeniin.
Aulassa Pikkusisko hyppeli riemukkaasti pomppupallolla - oli lievästi sanottuna kiusallista yrittää vakuutella röntgenhoitajille että "kyllä vain, kuvat säärestä ja nilkasta ja tosiaankin, päivystyksenä!"
Kimuli oli uskomattoman reipas ja iloinen ja makasi pikkuriikkisenä lyijypussien alla kuvattavana.
Lääkärin pitäisi soittaa huomenissa.
Arvatkaas, mitä kaikkea kohtuullisilla stressikertoimilla varustettu äiti-ihminen ehtii keksiä ja etsiä ja varsinkin löytää ystävämme googlen avulla?
Niinpä.

*
Muistin juuri, miksi inhoan sitä että naperot pelaavat tietokoneella tai muilla pelikoneilla.
Isosisko veti jättiläishepulit, koska peli on liian vaikea ja liian jännittävä. (ikivanha PS1-peli, jossa rullaillaan pallon kanssa etsimässä timantteja ja avaimia; ei mitään öllinkäisiä, mörkkejä tai muitakaan kauhistuksia)
Jos peli ei heti tottele, saa pelaaja jättiläishepulin.
Ihan turha kuvitella, että meillä vanhemmat saisivat ylimääräistä omaa aikaa laittamalla muksut pelaamaan tai katsomaan telkkaria: mukana on oltava ja tiiviisti.
Vähemmällä pääsee, kun lukee sadun tai käskee naperot leikkimään - tai pelaamaan keskenään vaikka Afrikan tähteä.
Tätä kirjoittaessa sekä Isoveli että Isosisko ovat pultanneet, hepuloineet ja lopulta todenneet että ulkoilu taitaa sittenkin olla mukavampaa kuin kuunnella vanhempien opettavaista saarnaamista: "ei kai kukaan tollasia pelejä heti opi eikä niitä edes heti kuulukaan pelata läpi ja ei kai se ole tarkoituskaan että me aikuiset sitä pelataan!"
Pikkusisko sinnittelee edelleen pallonsa kanssa, ja on itse asiassa päässyt pisimmälle kaikista kolmesta, eikä ole riehaantunut vielä kertaakaan.
Ehkä olen ollut liian nipo, kun en ole antanut isojen jo pieninä pelata?

*
Olisin halunnut mennä kirjastoon, mutta onkin pakko lähteä ruokaostoksille.

*
Iloitsin liian aikaisin: Pikkusisko sai pelihepulin.

*
Toivottavasti ehdin tänään pikkulenkille jossain välissä. (Täytyyhän sitä edes jollain tavalla yrittää lunastaa lupauksensa enemmän liikkumisesta!)