Tekisi mieleni mouhata ihan pikkuisen kouluasioista. Mutta en tiedä onko se rakentavaa taikka järkevää.
Mouhaan silti.
Ihmettelen, miksi jotkut ihmiset - sellaiset ihan tietyntyyppiset - hakeutuvat opeuralle. Ja miksi juuri ne ihmiset väittävät että opettaminen on heille kutsumusammatti. Suurin osa näistä epäopeista joko vihaa tai pelkää lapsia - ja se tekee heistä täydellisen sopimattomia alalleen.

Esimerkki epämääräisestä pedagogiikasta, jossa käytetään hyväksi outoa behavioristista näkemystä sekä kollektiivirangaistuksen uhkaa: "sit kun koko luokka käyttäytyy koko päivän tarpeeksi hyvin, saatte yhteisen tarran ja sit kun niitä tarroja on tarpeeksi paljon, tehdään yhdessä jotain kivaa. Voi vitsi, melkein olisitte saaneet tänään tarran, mutta ette saakaan, kun viimeisellä tunnilla nuo pari poikaa oli niin levottomia!"
Esimerkki tiedonhalun lannistavasta opesta: oppilas haluaa tietää, miksi tuorehiivasta ja sokerista tulee yhteensekoitettaessa nestettä. Kemianope vastaa: "En tiedä, ei se kuulu tähän."
Esimerkki opesta joka ei hallitse opetettavaa asiaa: "en mä tiedä kuinka vasemmalla kädellä virkataan, mene tohon peilin eteen harjoittelemaan"
Ja näitä olisi lisää vaikka kuinka...
Enkä edes ole katkera. Olen itse asiassa sitä mieltä, että suurin osa kohtaamistani opettajista on ollut mukavia ja ammattitaitoisia ja kykeneviä keksimään mitä hienoimpia juttuja.
Omien lasteni opettajien kohdalla ylivoimainen ykkönen on Isoveljen ope, joka varsin haasteellisesta luokastaan sanoo joka ikinen kerta: "tämä luokka on niin motivoitunut opiskeluun. Kaikki kodit tukevat koulunkäyntiä ja sit kun täällä luokassa oikein keskitytään, on niin hieno tunnelma" (poikavaltainen luokka, jonka sosiaalinen järjestäytyminen vei yli kaksi vuotta. Kaksi vuotta, jolloin liki jokainen tunti aloitettiin selvittelemällä uusimmat tappelut, sikäli kun Isoveljeä on uskominen)

Mouhaan vielä vähän. Mielenkiinnolla odotan, tuleeko koulusta jotain tietoa syksyn kuvioista. Isosisko oli tarkkakorvaisena pyydystänyt aikuisten keskusteluista tiedonhitusen, joka parhaimmillaan tai pahimmillaan saattaa vaikuttaa hänenkin tulevaisuuteensa. Infotaanko siitä vanhemmille - ja missä vaiheessa?

Ush, tämä mouhaaminen on oikeastaan aika väsyttävää.

Työssäni törmään ihan liikaa vanhempiin jotka haluavat omalle kullannupulleen erityisoikeuksia, erityiskohtelua ja joka tapauksessa vain parasta.
Se tekee hyvin varovaiseksi suhteessa vaatimuksiin, joita oikeastaan haluaisin esittää koululle. Omista lapsistani - luonnollisesti.
Joka kerta kun mieleni tekisi laittaa sähköpostia opelle tai soittaa rehtorille (not!), istun aloilleni, hengitän syvään ja mietin, olenko esittämässä asiaa joka vie koko luokan oikeuksia eteenpäin - vai olenko vain vaatimassa että minun kullannuppuni pääsisivät jotenkin vähemmällä, jotenkin helpommin, jonkin porsaanreiän kautta.
Sen jälkeen mouhotan vartin verran asiasta hraHakkaraiselle ja unohdan koko jutun.

*

Jalkapalloäidit aloittivat oman treenikautensa. Kaikkeen sitä sekaantuukin!
Onpa jotain odotettavaa tältä kesältä.

*

Luin eilen kymmenkunta vuotta vanhan Carol McConnell: Välimeren ruokakori. Kyseessä on jonkinlainen katsaus välimerelliseen ruokavalioon - tosin aika alkaa olla ajanut tämän teoksen ohi. Ruokatietoisuus elää koko ajan, ns. Välimeren dieetti on tullut jo aivan yleiseen kielenkäyttöön ja jopa tapa kirjoittaa ruoka-aiheesta on muuttunut.
Viime aikoina olen tullut siihen tulokseen, että ruokakirjallisuus, nimenomaan reseptit, vanhenevat yllättävän nopeasti.
Vähän samoissa tunnelmissa kävin läpi myös Marttaliiton Penninvenyttäjän keittokirjan.
Kumpi mahtaa muuttua nopeammin: ruokakulttuuri vaiko tapa kirjoittaa ruuasta?
Muutamia ihan varteenotettavia reseptejä tässäkin kirjasessa oli, tai pikemminkin muistutin mieleeni ruokia, joita en ole pitkään pitkään aikaan tehnyt.

*