sataa hellittämättömästi, suoraan, tasaisesti.
Kun lähdin töistä, päätin etten anna sen lannistaa. Pakottauduin pitämään hartiat rentoina, pään pystyssä. Ja kävelin kymmenminuuttiseni töistä kaupan kautta bussipysäkille.
Istuin bussissa, luin bussikirjani loppuun. Päällimmäiseksi mieleeni jäi käsite hoikkuuden tyrannia  - tämä kirja jättää minut vielä pitkäksi aikaa pohtimaan tämän päivän naiskuvaamme. Olemmeko niin vapaita kuin kuvittelemme olevamme?
Kävelin pikkupyrähdyksen bussipysäkiltä kotiin. Ajattelin että sataa kaatamalla. Tulin siihen tulokseen, että ei. Kaatamalla ei sada. Sataa herkeämättä, tasaisesti. Jostain syystä lohdullisen sinnikkäästi.
Katsoin peiliin, siellä oli aivan toisennäköinen ihminen. Paljon parempi.

Kotiintulohässäkän jälkeen jäi vartti ylimääräistä aikaa. Piti valita, bloggaanko vai pyyhinkö lattiat.
Arvaat kai...?