Aamun ensimmäinen ajatus: tänään ei millään voi olla vasta maanantai. On pakko olla vähintäänkin tiistai. On pakko!
Vaan ei, maanantaiaamu.

Viikonloppu oli taas mainio. Mukavia kohtaamisia, ulkoilua, kotona vanuskelua - sellaista peruskauraa, mutta kaikenlaista ei-siivoamista, ei-putsaamista ja ei-puunaamista sisältävää oleilua. (huomaattehan mikä mieltäni painaa!)

Vaan aloitanpa alusta. Perjantaina pakenin töistä vähän aikaisemmin, osuin samaan bussiin Isosiskon viimekeväisen tarhakaverin äidin kanssa (oliko tarpeeksi monimutkaista?) ja ihastelin perheen tuoreinta, reilun vuoden ikäistä hymypoikaa. Tällä äidillä oli hauskanen tapa: jokaisen sanomisensa jälkeen hän läpsäytti jalkaani, ihan kuin olisi siirtänyt puheenvuoron sillä eteenpäin. Ja parinkymmenen minuutin bussimatkan aikana ehti kertoa yhtä jos toistakin itsestään ja elämästään - minulle osuu aina matkaseuraksi näitä vuodattajia. Keskustelun päätteeksi lupasin viedä vanhoja lastenvaatteita heille, jos niille vaikka tulisi käyttöä. Sunnuntai-iltana raivasin kaappeja ja sain kun sainkin raavittua kasaan ison kassillisen meille pieneksi jääneitä pukimia, varmasti heidän käyttöönsä vielä liian suuria.
Tänä aamuna vein kimulit omaan päiväkotiinsa ja lähdin kuljettamaan kassia heidän vanhaan päiväkotiinsa. Tädit suostuivat ottamaan kassin eteenpäin toimitettavaksi ja minä mielessäni totesin, että siirto suurempaan yksikköön taisi tytöille aivan kohdalleen. Jotakin pikkupäiväkodin tunnelmassa oli tapahtunut, eikä se välttämättä tuntunut kovin hyvältä - eikä talossa ollut yhden yhtäkään tuttua tätiä.

Lauantaina enimmäkseen ulkoilimme, väliin pihalla, väliin kentän laidalla, ja sen jälkeen taas pihalla. Kummikimuli kertoi meille retkipaikasta nimeltään Kekkosen kalju - ensi viikonloppuna säiden salliessa lähdemme etsimään sitä. Kekkosen kaljusta naperoille on kertonut ihmeen ihana iltapäiväkerhon sijainen, joka on kuulemma 49-vuotias, yhtä vanha kuin kummikimulin äiti (!!!) ja elänyt yhtäaikaa dinosaurusten kanssa.

Sunnuntaina bussimatkailin ilman lapsia ja sain taas seuraa. Tällä kertaa vieressä istui puolitutun näköinen nuori nainen - samaan suuntaan olimme menossa. Juttelimme paastosta.

**

HraHakkarainen arveli viikonloppuna, että vuoden kuluttua hänet äänestetään vuoden työntekijäksi. Minä väitin, että meillä äänestetään kuukauden työntekijä. Ja väitin kivenkovaan, että olen kuukauden työntekijä, ainakin jonkun kuukauden. Vähintäänkin heinäkuun, koska Piällysmiäs oli silloin lomalla, ja minä toisinaan töissä.

**

Pikkusisko tempaisi taas viime viikolla päiväkodissa. Päiväkodin tädit olivat ihmetelleet, kun typykkä katsoi palapelin paloja niin läheltä ja tarkkaan. He pohtivat ääneen, näkeeköhän tyttö kunnolla. Pikkusiskolla alkoi tietysti sattua heti silmään.
Ja kotimatkalla silmäsärky yltyi niin pahaksi, ettei voinut enää kävellä (kun varpaisiin sattui!)
Illalla typykkä itki lohduttomana: "mä en näe enää mitään ja mä tarviin kohta silmälasit."
Seuraavana päivänä upouudesta ponikirjasta löytyivät kaikkein pienimmätkin yksityiskohdat. Mutta silmiä (ja varpaita) sattui luonnollisesti edelleen.

**

omat rillit jäivät kotiin ja nyt harittaa silmissä. Pakenen paikalta heti kun särky siirtyy varpaisiin asti.