Kinttupolut

toisinaan on verstaskärvistelyssäkin vaihtelua. Tänään olen istunut koko aamun ultramodernissa markkinointiofficessa (mitään muuta sanaa siitä ei voi käyttää) työstämässä herrakerhon uusinta älynväläystä julkaisukuntoon.
Luova työ voisi olla hauskaa: saisi ideoida ja kirjoittaa oikein sydämensä kyllyydestä. Mutta luultavasti en viihtyisi, enkä varmaan edes ulkomuodoltani sopisi moiseen ultramoderniin ilmanalaan. Kun ei ole pellelaseja, retrokrakaa eikä muitakaan superasusteita.
Parempi vain tyytyä nakuttelemaan herrakerhon määräämässä tahdissa.
Sitä kyllä ihmettelin, että avukseni komennettu assari - varmaan officen hierarkian pohjalta - oli melkoisen avuton tarvitsemamme ohjelman käsittelyssä. Ei muuten, mutta kun häntä sen asiantuntijana kaupattiin. Ikuna en ole itse macia käyttänyt, enkä koko ohjelmaakaan nähnyt, mutta silti pystyin ratkomaan muutamankin eteen yllättäin ilmestyneen ongelman. Luultavasti siksi, että olen niin toivoton tumpelo kaikenlaisten vekottimien kanssa, ja siksi aina valmis etsimään ohjeita, kokeilemaan ja kokeilemaan vielä uudestaakin toinen toistaan oudompia ratkaisuja.

**

Jatkoimme edelleen lasten kanssa sukseilua: hiihtelimme ensin pihalla ja uskaltauduimme sitten lähiön kaduille (K! ei L) lylyä lykkimään.
Isoilla oli omat menonsa, mutta Pikkusiskon kanssa lähdimme illansuussa naisissa urakoimaan pehmeässä nuoskalumessa. Sauvoimme verkalleen kilometrisen pätkän koululle, käännyimme niillä sijoillamme ympäri ja sukseilimme takaisin. Pikkusisko oppi polvet-jäykkänä-tasatyönnön lisäksi myös vuorotahdin ja kotimatkalla sain jo itsekin pientä hikeä pintaan. Leppoisaa ja mukavaa. Iltapala maistui ja uni tuli typykälle silmään nopeasti. Itselläni oli korvienväli täynnä pikkukimulin höpötystä: kun kerran saa äidin kokonaan omaan käyttöönsä, on käytettävä joka hetki hyödyksi ja puhuttava ihan koko ajan.
Elättelen varovaisia toiveita että pääsisin tänään oikein ladulle. Vaikka isojen kanssa. (tai ilman)
Sikspäkki ei ole kyllä vieläkään ilmaantunut.

Viikonloppu meni taas hujauksessa!
Kauhukolmikko pääsi lauantaina elämänsä ensimmäistä kertaa suksimille - ja minäkin kertasin parinkymmenen vuoden takaisia taitojani. Tietysti piti näyttää mallia ja lähdin sukseilemaan oikein jotain hyvää ja helppoa reittiä pitkin.
Tietysti eksyin.
Tietysti!
Päädyin jonnekin, missä ei enää ollut latua, ja mikä kummallisinta, sieltä ei johtanut latua pois. Siellä jossain sitten törötin suksimet käpälissä ja ihmettelin, että mitenkäs tästä kotiin pääsisi, vai kannattaisiko samoin tein sukseilla Vankkuuveriin, voisin näyttää vähän menemisen mallia muulle maailmalle. Löysin jonkinlaisen kävelykelpoisen reitin ja löysin senkin reitin jonne pitikin päätyä, sain suksimet takaisin jalkoihin, en uskaltanut laskea yhtä isoa mäkeä alas, enkä halunnut ottaa suksia poiskaan, joten kohmustin jotenkin omituisesti eteen- ja alaspäin ja tasamaalla totesin, että johan tätä tulikin nähtyä, menen Vankkuuveriin jonkun toisen kerran.
Kun vielä sunnuntaiaamuna raivasin ladun naperoille, että pääsevät kiertämään edes jonkinlaista rinkiä kotipihassa, alkoi lihaksistossa tuntua miellyttävällä tavalla lämpöiseltä. Odotin ihan että yön aikana olisi joku sikspäkki pullahtanut masuosastolla näkyviin, mutta ei. Ei sitten ollut liikunnastakaan mitään hyötyä.

*

Tämä päivä on syvältä jostain minne ei valo ylety. Päätä särki koko yön, eikä toistaiseksi mikään särkylääke ole lannistanut sitä kokonaan, korkeintaan juuri ja juuri siedettävälle tasolle.
Tunti sitten soitti Hanskamies, ja muutenkin pitäisi ihan oikeasti tehdä jotain.
Jatkan päänsäryn taltuttelua ja yritän saada edes pari riviä tekstiä aikaiseksi kaikkiin niihin juttuihin, joihin pitäisi tekstiä kehitellä.

Juuri kun meinasin vajota ekoahdistukseen, sain kirjastosta uutta luettavaa. Nyt työn alla: Elämä järjestykseen ilman rahtuakaan itsekuria. "Elämä järjestykseen ilman rahtuakaan itsekuria ei kannusta elintaparemonttiin. Päinvastoin tavoite on, että et muuta elämässäsi mitään, mutta tunnet olosi paremmaksi. Roikkuvien hommien välttely saattaa merkitä, ettei aika ole kypsä niiden hoitamiseen. Tai sitten ne eivät ole oikeasti tärkeitä. Jos et ymmärrä, miksi lakanat pitäisi silittää, älä silitä niitä! Pakolliset hommat on hoidettava, mutta sitten ollaan kuin ellun kanat."
Loistava!
Ehtii sitä huomennakin.
Vihdoinkin saan selityksen ja oikeutuksen sille, mitä olen: lobo (lifestyle of bad organisation), ja harjoitan prokrastinaatiota (=pakoilua/vitkastelua)
(kuten esim. kirjoittelen blogiin ja olen pitävinäni kahvitaukoa, vaikka todellisuudessa minulla ei ole kahvitaukoa ja  minun pitäisi oikeastaan laatia syvällinen terveyskasvatussuunnitelma) (kyllä minä ihan oikeasti tein sitä jo monta lausetta)
Olen epäillyt, että minulla on add tai adhd tai joku muu keskittymisjuttu, tai että olen laiska ja saamaton vain silkkaa itsekurittomuuttani, mutta tälle kaikelle onkin olemassa ihan oikea nimi!
Eikä minun tarvitse enää ikinä murehtia sitä, että inhoan lakanoiden silittämistä. (saati sitten silitellä niitä) (äiti, älä lue tätä!) Eikä minun tarvitse muuttua itsekurilliseksi.
Mikä huumaava vapauden tunne!

*

Meinasi tulla kiire tänä aamuna. Syytän itseäni siitä, että aloitin aamun laulamalla.
Jostain syystä puuroa keitellessäni toivottelin lapsille hyvän huomenen tilalla "taas on uusi päivä" - ja siitä nousi mieleeni laulu, jossa todetaan: "taas on uusi päivä alkanut". En tietenkään muistanut tavuakaan pidemmälle, mutta hoilotin sitä pitkin ja poikin ja jostain syystä se sai minut uskomaan, että meillä on a)hauskaa b)aikaa rajattomasti. Päätin kuulustella englannin sanoja Isoveljeltä, mikä johti entistä suurempaan aikapoimuun.
No, aikaa ei ollut rajattomasti, mutta oli meillä sentään suhteellisen hauskaa.

*

Kaiken tämän jälkeen palaan jälleen työnpakoiluun.

Alan olla loppusuoralla Ekovuodessa. Kiinnostava ja hyvä, haastava monin tavoin - jos kohta tämä loppuhuipennus (jota on jatkunut jo sivukaupalla) alkaa tuntua liioittelulta. Kirjoittaja haastaa sivu sivun jälkeen meitä kaikkia yhteisöllisesti ja yhdessä toimimaan paremman tulevaisuuden eteen - mikä on aivan oikein, mutta ehkä liian monisanaisesti?
Verstaalle rahjustaessani pohdin valintoja: eko vai ego?
Aika usein tuntuu siltä, että tämän päivän ekoaate on nimenomaan nuorten, melko hyvin toimeentulevien kaupunkilaisten aate - pyrkimys hakeutua marginaaliin kun ei sitä muutoin saavuta. (Onpas ilkeästi ajateltu!)
Ekologiset valinnat eivät välttämättä ostohetkellä ole kovinkaan ekonomisia valintoja. Ekologiset valinnat säästävät pitkällä aikavälillä ja yhteisöllisesti, mutta jos käytössä on hyvin rajallinen määrä valuuttaa, on toisinaan hyvin vaikea tehdä itse asiassa minkäänlaista valintaa.
Jos lentorahtina tuodut ekoreiluluomuomenat maksavat neljä euroa kilon, kotimaiset riisto-omput kolmeviisikymmentä ja muualta lentorahtina tuodut omput yksiviisikymmentä, ja jos kodossa syödään kolmatta kiloa omppuja viikossa, tiedän tasantarkkaan, mitä joudun valitsemaan. Saan riistolentorahtiomppuja koko viikon annoksen samalla rahasummalla, jolla saisin vajaan kilon ekoreiluluomua - noin karkeasti ja humanistimatikalla laskettuna.
Kaikkein oikein valinta olisi tietysti suosia lähiruokaa, eli lanttua ja naurista (se olisi myös halvin!) - mutta koska se kuitekin pidemmän päälle jäisi syömättä ja terveysvaikutukset sekä vatsantäyttymisefekti saavuttamatta, siitä tulisi itse asiassa kaikkein epäekologisin ja -nomisin.
Näitä valintoja on helpompi tehdä jos on joko rahaa ja/tai vain yksi (oma) suu ruokittavana.

Tosiasia - ja sen myös Ekovuoden kirjoittaja tuo esiin - on se, että jokaisella valinnalla on merkitystä.
En ehkä pysty valitsemaan aina ekoreiluluomua, mutta jospa edes toisinaan. Tai vaikka sellaisissa tuotteissa, joissa ei ole niin suuri menekki?
Kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkia valintoja.
Jokainen voi tehdä joitakin valintoja.
(tätä asiaa kirjoittaja myllyttää sivutolkulla)

On myös valintoja joita kukaties haluaisin tehdä, mutta joutuisin tekemään niitä toisten, yhtä pehmeiden valintojen kustannuksella.
Esimerkki: voisin kävellä töistä kotiin, tai töihin, tai molempiin suuntiin.
Minun on valittava, käytänkö työmatkoihin tunnin ja vartin suuntaansa ja olen ekologinen, vai hurautanko matkani parissakymmenessä minuutissa bussilla, ja olen perhekeskeinen - annan naperoille kotiaikaa.
Kumpi on tärkeämpää tällä hetkellä: aika itselle kävellen vaiko aika kotijoukoille?
Oikeasti haluaisin tehdä molemmat.

*

Se, mistä erityisesti olen nauttinut kirjassa, on kirjoittajan elämäntavan verkkaistuminen: slow!
Kontrasti ainakin oman elämäntapani ja amerikkalais-suurkaupunkilaiselämän välillä on valtaisa.
Eikä minun elämäni kauhukolmikon aiheuttaman pyörremyrskyn silmässä todellakaan ole kovin hidasta tai verkkaista. Mutta minulla - meillä - on aikaa istua aamupalalla ja joskus nauraa (silloin kun emme ole aamuäreitä), syömme päivällistä yhdessä melkein kaikkina päivinä, ehdin leipoa leipää ja maata sohvalla lukemassa kirjoja silloin kun lapset leikkivät.
Kaipa sekin on jonkinlainen valinta.

*

Luulen, että olen kirjoittanut tästä joskus aiemminkin.
On valintoja, jotka on pakko tehdä - vaikkapa rahatilanteen takia.
Tai on valintoja, joita ei voi tehdä. Vaikkapa rahatilanteen takia.
On valintoja, jotka pitäisi tehdä.
Jotka haluaisi tehdä.
Jotka ehkä tekee.

Ehkä tärkeintä on olla tietoinen niistä ratkaisuista, joita on tehnyt ja joita aikoo tehdä.
Omien ratkaisujensa vaikutuksista. Kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea.
Jokainen voi tehdä jotain.

Aloin lukea Colin Beavanin Ekovuosi Manhattanilla. Olen vasta alkumetreillä: mitä voi yksi ihminen tehdä ilmastonmuutoksen hillitseminen, voiko kaupunkilainen minimoida hiilijalanjälkensä?
Kiehtovia kysymyksiä: kumpi onpi pahempi muovikassi vaiko paperikassi? Miksei kukaan tiedä oikeaa vastausta? Onko suurempi paha ottaa muovikassi, jonka jäljet johtavat öljyntuotantoon vaiko paperikassi, jonka valmistaminen kaataa kasvavalla vauhdilla metsää? Onko monikäyttöinen puuvillakassikaan sen parempi vaihtoehto?
Miten voi arvioida tekojensa ekologisuutta?

Vähän samanlaisia päänsisäisiä keskusteluja käyn joskus itsekseni: kumpi on pahempi - ostaa luomu-lentotomaattia (joka on tylsän makuista) vaiko ostaa suhteellisen lähellä tuotettua kasvihuonetomaattia (joka maistuu suomalaiselle suulle) - kumman päästöt ovat suuremmat? Tai pienemmät?
Ja entä jos tähän otetaan mukaan terveellisyysfaktori: onko luomu merkittävästi paljon terveellisempää kuin riisto? Pitäisikö ekohenkisesti syödä vain lähilanttuja?
Entä taloudellisesti: eko-reilu-luomu on aika usein merkittävästi kalliimpaa - jos minulla on varattuna x määrä rahaa viikon rehupuoleen, pitäisikö eko-reilu-luomun hengessä ostaa yksi luomutuotettu lähilanttu, joka todennäköisesti jäisi syömättä, vai voinko investoida saman rahan kahteenkymmeneen lentorahtina tuotuun riisto-omenaan, jotka tulevat syödyksi ja joiden terveysvaikutukset siis omaksi hyödyksi?
Eko vai ego?

Kun tähän ympätään vielä sekaan ruokapoliittiset näkemykset erilaisten ruokavalioiden oikeellisuudesta ja terveysvaikutuksista, alkaa huimata.
Jonain päivänä vielä sekoan jonkin kasvottoman supermarketin heviosastolla ja alan jonglöörata kasvihuonetomaateilla.
Tai heitellä omppuja ympärilleni.
Siihen asti kuumentelen aivojani näillä ajatuksilla.

Viesti Isosiskolta eilen, kun istuin kokouksessa:
"Mul on liikaa sormia matikka menee mönkään. Mitä voin tehdä?"

Isosisko on kunnossa jälleen, ja minä verstaalla palelemassa.

Viikonloppuna töitä (mrrr!), johon liittyen viesti sähköpostissani:
"olkaa sitten nättejä sunnuntaina"
kommentoin siihen, että aika paljon vaadittu, ja sain välittömästi vastauksen:
"jos esimies käskee olla nätti, niin sinähän olet nätti. Muuten se saatetaan tulkita työtehtävien laiminlyönniksi"
Mieleeni tuli ainakin tiu erilaisia, toinen toistaan nenäkkäämpiä vastauksia, mutta ehkä on parempi olla ryppyilemättä esimiehilleen.
Taitaa olla perjantai.

Illalla Pikkusisko viettää kaverisynttäreitään.
Pitäisiköhän keksiä jotain ohjelmaa?

kotosalla.
Isosisko potee vatsaansa.
Töissä tämä olisi ollut viikon kiireisin päivä; en ole edes saanut UPM:lta vahvistusviestiä poissaoloilmoitukselleni.
Sangen sopivasti satuin eilen lukemaan jostain aviisista pitkän jutun valesairastelijoista ja heidän yhteiskunnalle aiheuttamistaan kuluista. Valvoin puolen yötä perustellen itselleni, että oksenteleva lapsi ei ole valesairauden oire, vaan kokolailla oikeutettu syy jäädä kotiin.
Siitä huolimatta tunsin oloni valesairaaksi.
En tiedä, pitäisikö minun parannella oletettua valesairauttani sängyn uumenissa vai pitäisikö yrittää käyttää hyödyksi tämä ylenmääräinen aika pyykäten tai siivoten tai muuten vain kovasti aikuisella tavalla?

*

Mikä mahtaa olla de-ja-vú:n vastakohta? (miten se oikein kirjoitetaan?)
Jos de-ja-vú on sitä että luulee nähneensä ja kokeneensa kaiken tämän jo ennen ja aikaisemmin, niin mikä on nimitys sille, että yhtäkkiä yöllä sängyssä valvoessaan tajuaa, että kappas merkillistä, olen muuten kolmen lapsen äiti, naimisissa ja ihan hirvittävän paljon yli kolmen eikun kahdenkymmenen ja että olenpas muuten aikuistunut sitten viime näkemän ja että mihin katosi se aika jota en nyt enää kykene palauttamaan mieleeni, mutta jolloin vielä tyytyväisenä tahkosin yliopiston penkkejä?
Ihan turhaa kuulkaa yrittää syöttää mitään keskiviikonkriisiä. Kyllä kello näytti jo torstain puolta siinä vaiheessa!

*

edit vähän myöhemmin.
Hyvä on, hyvä on! Sulatan sen riivatun pakastimen.

*

Pakastin lirisee kuin kevätpuro.
Olemme puhelleen äkkitoipuneen Isosiskon kanssa vakavia kavereista ja koulusta. Hyvä.

*

edit taas, klo 13.40.
Pakastin on valmis.
Kuka tahansa jolla on älliä päässään edes yhden yksinäisen aivosolun verran tajuaa, että äkillinen tarpeeni sulattaa ja siistiä pakastin ei suinkaan johtunut pääsääntöisesti sinne kertyneen ikiroudan määrästä, vaan pikemminkin tarpeestani paeta a) tyttöjen huoneen siivousta (pakko hoitaa jossain välissä, huomenna on Pikkusiskolla kaverisynttärit) ja /tai b) tarpeestani paeta opiskelujuttujen miettimistä, mahdollisesti myös c) molempia.
Mutta koska se on niin itsestään selvää, en viitsi edes kirjoittaa sitä, vaan paistattelen sulatetun pakastimen aikaansaamassa itsetyytyväisyydessä ainakin viikon.

Pakastinta hinkatessani pohdin lasten kouluasioita (niitä pohdin myös kävellessäni, öisin valvoessani, toisinaan bussissa ja aika usein muulloinkin).
Millä tavalla voi kannustaa neljäsluokkalaista valitsemaan ns. paremman yläkoulun parin vuoden kuluttua?
Onko liian läpinäkyvää esim. kaupunkireissulla hihkaista, että onpas tuossa kivan näköinen koulu, menkää kaikki sinne?
Kumpi on vaikeampi nielaista: oma ylpeytensä vaiko tarpeensa todeta kuivakkaasti että kyllä tämä lähikoulun anti on jo nähty?

toisinaan on sellaisia hetkiä, jolloin toivoisi ettei kukaan tulla tupsahtaisi verstaan ovesta sisään.
Niin kuin vaikka silloin kun UPM avaa verstaalle tulleen paketin ja ryhtyy kokeilumielessä puhaltamaan mainosilmapalloja.
Kelpo sihteerikkönä minun tehtäväni oli laittaa lukitsijat ja tikut paikoilleen.
Nyt meillä on sitten ilmapalloja joka puolella.

*

Olin eilen järisyttävän tarmokkaalla tuulella ja lähdin asiointikierrokselleni jalkapatikassa. Reilun tunnin kävelylenkillä ehdin ajatella yhtä sun toista ja tunsin oloni hyveelliseksi, urheilulliseksi ja vaikka mitä.
Olin tyytyväinen itseeni aina siihen saakka kun piti lähteä jalkapatikassa kokouksesta kotiin.
Ilma oli kylmennyt entisestään, hiki kuivinut iholle ja vaatteisiin ja jalkapohjassa oli hiertymä.
Niin käy kuulkaa ylpeys lankeemuksen edellä, ja bussikin hyrräsi ohi vain sekunnin sadasosaa sen jälkeen kun käänsin selkäni bussipysäkille.
Nilkutin kotiin ja suorinta tietä kuumaan suihkuun.
Mikä oli itse asiassa taivaallisen ihanaa.

*

joskus kamalan myöhään eilen illalla ajattelin että tänään kirjoitan blogiin oikein järjettömän hauskan ja vauhdikkaan jutun.
Ja aloin suunnitella sitä juttua.

Nyt en muista sitä enää, kun nukuin välillä.
Että sellainen hauska blogikirjoitus tänään.

*

Tänään ohjelmistossa:
Isoveli sanataideryhmään
Pikkusisko tanhuun
HraHakkarainen puntille
Itse hakemaan Isosiskon kansallispuku pukuvarastolta, sieltä kokoukseen, jossain välissä veivattava vanhempainyhdistyksen pöytäkirja.

Jos vaikka lähtis kotiin junailemaan päivän logistiikkaa.

Ihan normaalinen tiistaipäivä siis.